Mitä tiedämme kivun kohtaamisesta ja sen monimuotoisuudesta?
Kuten tiedämme, kipu on aina subjektiivinen kokemus, ja tämä kokemus tuntuu kehossa. Kipua voidaan kuvata eri sanoin: se voi olla kiristävää, polttavaa, pistelevää, jomottavaa. Lisäksi kipu voi olla hyvin tarkkarajaisesti aistittua tai jollain tavalla ”hähmäistä”, epämääräistä. Aivot siis luovat monenlaisia tapoja sanoittaa aistimustamme kivusta, ja osin kipu on myös mielikuvallinen kokemus – ”kipu tuntuu siltä kuin se olisi polttavaa, oranssia hiillosta säären sivulla” tai muuta vastaavaa aistimusta.
Kipu sisältää aina myös tunteita – tunteet taas ovat kehollisia kokemuksia, aivan kuten kipukin. Kivunhoidossa yksi monista periaatteista on, kivun alkaessa, pyrkiä välttämään kivun tarkkailua. Olisi hyvä siirtää huomiota kipuun keskittymisestä johonkin asiaan tai tekemiseen, joka tuntuu itsestä mielekkäältä.
Itsessään tämä on hyvä ohje, mutta asialla on toinenkin puoli. Esimerkiksi sillä on merkitystä, missä mielentilassa kivulias ihminen yrittää suunnata huomiotaan muihin asioihin. Silloin kun hetkeen liittyy voimakasta pelkoa tai vastustavaa tunnetta sekä kiputuntemusta että omaa kehoaan kohtaan, kehontuntemusten jatkuva välttely ja huomion siirtäminen muualle voi toimia myös yhtenä kipua pitkittävänä tekijänä.
Kivun rooli turvattomuuden kokemuksessa ja sympaattisen hermoston aktivoituminen
Kivun pelossa on aina syvimmiltään kyse turvattomuuden kokemuksesta. Kipu lisää sympaattisen hermoston aktivoitumista, mikä osaltaan stressihormonien lisääntyessä voi olla kipua ylläpitävä mekanismi. Tiedämme, että kipu itsessään on suojelumekanismi. Tunnetut kipututkijat Lorimer Moseley ja David Butler sanoittavat tämän asian viisaasti: “Koemme kipua, kun kehoomme kohdistettu uskottava todiste vaarasta on suurempi kuin kehoomme liitetty uskottava todiste turvallisuudesta. Samalla tavoin emme koe kipua silloin, kun uskottava todiste turvallisuudesta on isompi kuin kokemamme uhan tunne.” (vapaa suomennos Karita Palomäki)
Kokemuksellisen oppimisen ja kehotietoisuuden merkitys kivun kohtaamisessa
Kivunhoidon saralla itse edustan psykofyysistä fysioterapiaa, jonka keskiössä on kokemuksellinen oppiminen sekä traumainformoitu ja validoiva työote. Psykofyysisessä fysioterapiassa pyritään sekä vuorovaikutuksillisin että kehotietoisuutta ja kehoturvaa edistävin keinoin tukemaan asiakasta löytämään sopivia tapoja kivunsäätelyyn ja kehon/hermoston rauhoittamiseen.
Psykofyysisen fysioterapian keinoin kipuasiakas voi oppia kohtaamaan sekä kipunsa että koko kehonsa turvallisemmassa tilassa. Oman kokemukseni mukaan käyttämämme termi ”pelko-välttämiskäyttäytyminen” saattaa näkyä perinteisen ymmärryksen lisäksi niin, että hankalaa kipua poteva on oppinut välttelemään myös aitoa, luonnollista kehonsa kohtaamista, mikä onkin hyvin luonnollinen reaktio voimakkaiden kipujen ollessa kyseessä. Joskus pohjalta on löytynyt asiakkaan kokemus, jossa kipu määrittelee koko kehollista olemista. Tämä taas vaikeuttaa kykyä tiedostaa kehossa myös muita tuntemuksia kuin kipua. Kipu voi hankalimmillaan olla ainoa asia, jota asiakas kehollisesti tuntee.
Kivunhallinnan edistysaskeleet
Mistä tietää, että kipuasiakas on päässyt tältä osin tilanteessaan eteenpäin? Yksi asia, mistä monesti keskustelemme asiakkaan kanssa, on juuri edellä mainittu kehon ja kivun yhteys ja siihen liittyvä paradoksi. Asiakas esimerkiksi oppii sen, että hän ei ole yhtä kuin kipunsa, eikä kipu enää määrittele tai hallitse häntä ja hänen elämäänsä sataprosenttisesti. Tämä tuo sekä ajatteluun lisää väljyyttä että turvallisuuden ja toivon lisääntymistä. Jotta tähän toteamukseen päästään, se on monesti pitkä prosessi – ei siis mikään ”taikatemppu”, jolla ratkaistaan kipuasia sormia napsauttamalla.
Tavoitteiden asettaminen ja asiakkaan aktiivinen rooli
Psykofyysisen kivunhoidon prosessissa asiakas on aina tavalla tai toisella itse aktiivinen toimija, ei passiivisten hoitotoimenpiteiden vastaanottaja. Ammattilaisen tehtävänä on kuunnella, havainnoida ja siten antaa aikaa ja tilaa asiakkaan omalle kokemukselle, jonka pohjalta lähdetään yhdessä rakentamaan kipukuntoutusprosessia asiakkaan tarpeista lähtien. Kun tavoitteita asetetaan, ammattilaisen on tärkeää löytää yhdessä asiakkaan kanssa sellainen tavoite, joka ihan sanallistettunakin on ”jotakin kohti”, ei ”pois jostakin” (esim. ”haluan tämän kivun pois”, joka ei itsessään ole vielä aktiivinen tavoite kohti uutta). Asiakkaalle on siten hyvä antaa tilaa kuvitella ja tuntea omassa kehossaan se tila, jossa kipua ei ole, miltä se tuntuisi, miten sitä voisi kuvailla, mitä silloin olisi mahdollista tehdä, jotta tavoite konkretisoituisi.
Myös asiakkaan senhetkistä motivaatio- ja voimavaratasoa on tärkeä kartoittaa. Jos voimavarat ovat lähtökohtaisesti vähissä esimerkiksi uupumuksen, univajeen tai masennusoireiden vuoksi, ei ole viisasta aloittaa prosessia liian paljon aikaa tai panostusta vaativilla harjoitteilla tai muilla keinoilla. Psykofyysisessä lähestymistavassa oman kehon kohtaamisen ja kehontuntemusten tunnistamisen kyky on yksi tärkeä tavoite, ja keinot tähän ovat onneksi sellaisia, että ne eivät vaadi asiakkaalta omahoidollisesti valtavaa ajallista tai kognitiivista panostamista.
Kehontuntemusten aistiminen turvallisessa tilassa
Neutraalissa tilassa tapahtuva kehon ja sisäisten kehontuntemusten (interoseptio) aistimisen kyky luo kaivattua turvaa kipuasiakkaalle. Vähitellen, vaikeiden kipujenkin ollessa kyseessä, ei enää tarvitse lähtökohtaisesti paeta omia kehontuntemuksiaan muiden asioiden ajatteluun tai muuhun tekemiseen, vaan omat senhetkiset tuntemukset on mahdollista oppia ottamaan vastaan turvallisemmasta tilasta käsin.
Jo se, että vaikean kipukokemuksen äärellä huomaa hengittävänsä suhteellisen tasaisesti (ei niinkään suorittavia hengitystekniikoita tehden) lähettää aivoille viestin, ettei ole mitään hätää. Mitä aiemmassa vaiheessa tämän huomaa tehdä, voi parhaimmillaan tapahtua se, että kipu rauhoittuukin, ennen kuin se edes kunnolla alkaa – kehon ja hermoston rauhoittumisen kautta.
Miten edetä terapeuttisesti ja turvallisesti kroonisen kivun kanssa?
Lisäksi psykofyysisessä kivunhoidossa on paljon muitakin keinoja, joita on mahdollista opetella. Useimmat näistä keinoista ovat lyhyitä ja helppoja toteuttaa myös omahoitona. On tärkeää silti edetä keinovalikoimien kanssa yksilöllisesti. Mitä kroonisemmasta ja kompleksisemmasta kiputilasta on kyse, sitä pienemmin askelin on tärkeää varsinkin aluksi edetä – ei kaikille samaa, eikä liikaa kerralla.
Voimavarojen ja minäpystyvyyden edistyessä on vähitellen mahdollista monipuolistaa harjoittelua tuoden esimerkiksi altistavia liikkeitä mukaan harjoitteluun. Tällöinkin psykofyysisesti orientoitunut ammattilainen osaa havainnoida asiakkaansa hermostollista tilaa ja tuoda terapiaan tilanteittain sopivia vireystilan säätelyn keinoja, joilla ”kehoturva” on mahdollista palauttaa kerta kerran jälkeen takaisin. Näin aivot oppivat uutta myös suhteessa kipuun, mikä onkin kokonaisvaltaisessa lääkkeettömässä kivunhoidossa yksi tärkeimmistä tavoitteista.
Kirjoittaja: Karita Palomäki
Psykofyysinen fysioterapeutti ja alan kouluttaja
Työnohjaaja
Tietokirjailija
Bodysense Coaching Oy
Kuva: Uzi Varon
